Pohjatiedoksi kerrottakoot, että minä olen ollut koko elämäni molossi-ihminen, meillä on ollut perheessä leonbergejä parikymmentä vuotta, ja vaikka niitäkin on osunut teräviä yksilöitä kohdalleni, ovat nekin kuitenkin olleet molosseja. Molossius näkyy parhaimmillaan hyvän itsetunnon ja siitä aiheutuvan pelottomuuden ansiosta tietynlaisena välinpitämättömyytenä. Molossia ei juuri ympäristön ärsykkeet hetkauta, ellei joku sitten sen mielestä todella uhkaa sen laumaa, silloin flegmaattisimmastakin molossista kuoriutuu raivokas taisteluleijona joka ei paljoa kysele että millä asioilla täällä liikutaan vaan toimii nopeasti karkottaakseen uhan mahdollisimman tehokkaasti, jotta voidaan palata taas rauhalliseen ja tasaisen luppoisaan arkeen. (edelleen anteeksi kaikille teille läheteille ja kaupustelijoille jotka olette eksyneet portillemme yllättäen ja lopputuloksena on ollut kalsaripyykkiä kotiin viemisiksi)
Elämä molossien kanssa on siis kohtuullisen tasaista ja helppoa, arjen haasteet liittyvät lähinnä karvaan, kuraan, veteen ja riittävän alhaisena pidettävään sisälämpötilaan (en ole vieläkään tottunut 17’C sisälämpötilaan joka leonbergin mielestä on kohtuullinen kompromissi). Molossien kanssa on myös voinut mennä minne tahansa, meillä onkin jätit matkanneet kanssamme ympäri Suomea niin junassa kuin asuntoautossakin, mihin ikinä päädymmekin, Molossille riittää n. neliömetrin kokoinen, mieluusti vetoinen, lattiapläntti johon se asettuu makaamaan pitkin pituuttaan.
Vuoden 2023 kesällä meidän elämäämme tupsahti pyörrremyrsky jota tsekinpaimenkoiraksikin kutsutaan. Käytän ilmaisua tupsahti, koska niin siinä oikeastaan kävi, vaikka rotu onkin ollut haaveissa vuosia. Itse en ehkä ole koskaan tosissani ajatellut paimenkoiran ottamista seesteiseen molossielämääni, vaikka rotu on puhutellut minua niin ulkoisen olemuksensa kuin rotuominaisuuksiensa puolesta, olen kuitenkin ajatellut, etten minäkään nyt sentään NIIN hullu ole, että paimenkoiraan haksahtaisin.
Tässä kohtaa täytyy mainita se yksi ongelma joka molosseista löytyy, ne eivät nimittäin ole kovinkaan kummoisia harrastuskoiria, vaikkakin viimeisimmän kanssa saatiin BH-koe hyväksytysti suoritettua, ja se olisi ollut valmis peko-kokeisiin mutta realiteetit tulivat vastaan, 75kg kokoinen karvainen ötökkä ei tulisi koskaan suorittamaan virta-tarkastusta ellei sitä sitten suoritettaisi -15 asteen pakkasella. Mieheni on siis intohimoinen koiraharrastaja, ja on vuosien varrella tottunut kaikenlaisiin ilmeisiin palveluskoirakentällä molossiensa kanssa, mutta onhan hän tietenkin haaveillut harrastustykistä, joskus jopa Malinoisista mutta ihan niin hullu en minäkään sentään ole. (ja tämän sanon nyt tosissaan, en oikeasti ole!)
Tämä kaikki siis taustatietona kun viimein pääsemme itse asiaan, söpöstä pörröisestä mustasta pyörremyskystä on viime aikoina kuoriutunut varsinainen teinimuntantti! Tässä kohtaa koiran elämää tuntuu, että kaikki ne sadat tunnit, jotka käytettiin pennun ja nuoren koiran sosiaalistamiseen, kierrettiin kissanristiäiset ja kauppakeskukset, jotta kerrytettäisiin paljon positiivisia kokemuksia ja koiralle työkalupakkia kohdata uusia asioita, ovat valuneet hukkaan. Meillä asusta reaktiivinen hormoonihörhö joka räjähtelee sinne tänne milloin mistäkin syystä tai usein myös ihan syyttä. Varmasti osa-ongelma on myös meidän molossius, niiden kanssa kun ei tarvitse juuri mistään olla oikeasti tiukkana (koska ne tekevät ihan mitä itse haluavat, olit tiukkana tai ei).
Siinä missä aiemmin treeneihin tultiin aika korkeassa vireessä, mutta hyvillä mielin, nyt halliin ilmestyy karjuva villieläin karmit kaulassa, onhan se tietysti hyvä huutaa etukäteen, tiedä kuka siellä hallissa on, ja auta armias jos joku on, niin tämä kulkusensa löytänyt monsteri kasvaa välittömästi korkeutta n. 15cm ja patsastelee menemään kuin isommankin kartanon isäntä maillansa.. minkäänlaista yhteyttähän tähän ötökkään ei saa, ollaan kyllä yritetty ihan kaikkia teleoperaattoreita, morsetusta ja viittomakieltäkin, siinä on turha naksutella ja nameja heitellä kun tämä oman elämänsä Isotalon Antti on paikalla.
Tästä päästäänkin oivallisesti seuraavaan ongelmaan, eli häneen joka roikkuu siellä remmin toisessa päässä. Oletukset ympäristön reaktiosta teinimutanttiin, kaikki ne säälivät tai paheksuvat katseen, kuiskaukset ilmaan miten jotkut eivät vaan osaa kouluttaa koiraansa, ja ei niin hienovaraiset eleet joilla siirretään se oma hyvin käyttäytyvä mallikoirakoululainen turvaan ärjyvän teinimuntantin tieltä saa ihmisen kuin ihmisen tuntemaan itsensä maailman huonoimmaksi koiranomistajaksi. Siitäpä seuraa hyvin helposti turhautuminen, ja turhautumisesta seuraa kiukku.
No niin, nythän meillä on tässä oivallinen pari, hormoniensa ohjaama, täysin holtiton ja reaktiivinen teinimutantti, sekä hänen turhaantunut ja kiukkuinen ohjaajansa, joka on kaiken päälle vielä nolostunut niin että haluaisi vaan hävitä paikalta kuin tuhka tuuleen. Näissä hetkissä on paljon mietitty esim. rukkasten tekoprosessia, tai että mitenkä tuommoinen tsekki pärjäisi luonnossa yksistään, vaan ei auta, se on keinolla millä hyvänsä rauhoitettava itsensä. Kaikenlaiset hengitysharjoitukset ovatkin tulleet viime aikoina tutuiksi meidän perheessä, ei pitäisi hapenpuutetta olla, sen verran tässä on puuskutettu milloin missäkin kun teinimutantti ottaa vallan.
Onneksi ympärillämme on useampikin taitava ja ammattitaitoinen koirankouluttaja, mutta kyllä se pistää nöyräksi kun kerta toisensa jälkeen joudutaan palaamaan lähtöruutuun ja aloittamaan ketjutukset ihan alusta.
Toinen asia mikä tuommoisessa paimenkoirassa on aika ärsyttävää on se miten hemmetin fiksuja ne ovat. Meillä on aidattu tontti jonka vierestä kulkee polku talomme takana aukeavaan metsään, ja siitä omakotialueellamme asustelevat koirakot usein kulkevat lenkille. Leonbergit kyllä vahtivat pihaansa raivoisasti, mutta ne huutavat siellä aidalla minkä takaa koirakot kulkevat, vaan tämä hemmetin paimenpoika onkin niin fiksu, että se juoksee pihan toiseen päähän portille, hyppää sitä vasten yrittäen avata porttia, jotta se pääsisi tunkeutujien perään! Ei kuulkaas riitä molossin ajatusketju ihan noin pitkälle, ei edes puoleen väliin..
Voin rehellisesti myöntää, että elämä teinimutanttitsekin kanssa on äärimmäisen raskasta, koko päivän kun olet pidellyt/rauhoitellut/toppuutellut räjähtelevää ja tulta syöksevää lohikäärmettä tiedät eläneesi. Milloin se on kissan kimpussa, tai kiivennyt pöydälle syömään leivänpäälliskinkut, seuraavaksi pyydystän sitä naapurin koiran perästä lähimetsästä ja treeneissä yritän saada sen halliin sisään edes jotenkin hallitusti ja hiljaa. Illalla kun viimeisillä voimilla raahaudun sohvalle miettien voisiko omasta koirasta ottaa jotenkin lomaa, pikku tsekkitsekkinen kiipeää kainalooni, napittaa ruskeilla silmillään rakastavasti ja lipaisee varovasti kämmensyrjääni, muistan taas, että sehän on ihan lapsi vielä, ja itsekin hämillään omasta käytöksestään. Ja miten rakas lapsi se onkaan, niin rakas että sydän pakahtuu! Siinä sitä sitten kaikutellaan ja vannon että huomenna en hermostu mistään.. tai ainakaan joka asiasta.
Ihanaa ja tunnelmallista joulunodotusta kaikille!
Anu
p.s. Jos löytyy hyviä vinkkejä joulukuusen pystyssä pitämiseen tsekkitaloudessa niin mielelläni otan vastaan!